Rakkauden kirjoihin sain konkreettisesti äidinmaidossa, kun minua imettäessään äitini luki samalla ääneen siskolleni. Lapsuuttani leimaavat muutenkin vahvasti yhteiset lukutuokiot, joiden runsaasta määrästä kertoo se, että äitini laskettelee yhä sujuvasti ulkoa pitkiä pätkiä eri lastenkirjoista. Lukemaan oppimisen jälkeen olen sitten itse kahlannut läpi erinäisiä satoja kirjoja. Osaa en ole pystynyt laskemaan käsistäni, välillä olen taas muitten kiireitten vuoksi joutunut pitämään pitkähköjäkin taukoja lukemisessa, mutta käytännössä katsoen aina minulla on jokin kirja kesken. Varmin lahjavihjeenikin on ollut jo pitkään ”joku kirja”.
Kiinnostukseni historiaan on ohjannut minua lukemaan paljon historiallisia romaaneja Waltarista Utrioon. Myös dekkareita on tullut ahmittua, ja ala-asteella koin romantiikkabuumin, minkä myötä käsissäni kuluivat niin Steelit kuin Polvatkin. Nykyään makuni kirjojen suhteen on melko sekalainen. Pyrin lukemaan itselleni ennestään tuntemattomien tekijöiden teoksia, mutta myös tutustumaan maailmankirjallisuuden klassikkoihin. Olen myös itkenyt Pohjantähden ja Tuntemattoman läpi muutamaan otteeseen, ja neljästi Sormusten Herra on vienyt minut mukanaan. Yhdessä vaiheessa, lähinnä lukiossa, kartutin myös nobelistitietouttani. Singer ja Sillanpää jäivät lyhytaikaisiksi tuttavuuksiksi, Hemingway ja varsinkin Steinbeck veivät mennessään, Naibaul ja Coetzee herättivät mielenkiinnon. Kunpa vain jostain löytyisi aikaa niille kaikille kirjoille, jotka haluaisin lukea!
Viime aikoina olen lueskellut myös tuoreita kotimaisia kirjailijoita. Esimerkiksi Laura Honkasalo, Elina Hirvonen, Helena Kallio ja Riikka Pulkkinen ovat kaikki olleet kiinnostavia tuttavuuksia.
Joitain vuosia sitten aloin lukea myös runoja. Ensimmäiset kokoelmat, jotka luin, taisivat olla Aila Meriluodon Lasimaalaus ja Satu Hassin Magdalena ei häpeä enää. Runoja olen lueskellut sieltä täältä, aika erilaisiltakin kirjailijoilta. Saima Harmajan tuotannon olen lukenut kokonaan; Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina itketti minua yhden illan ja jäi ajatuksiin pitkäksi aikaa. Pablo Nerudan tuotanto on lähinnä kiehtovaa, mutta toinen vasemmistorunoilija, turkkilainen Nazim Hikmet on vienyt sydämeni.