Kategoria: Kolumneja

Blogikirjoitus Sitran Suomen elinvoiman lähteet -kehitysohjelman blogiin, kevät 2010

Sain viime elokuussa kutsun Suomen elinvoiman lähteet -projektiin. En tiennyt projektista juuri mitään mutta päätin lähteä mukaan. Toimin vuonna 2009 Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liiton puheenjohtajana ja poliitikkohan vaikuttaa missä vain voi.

Ensimmäinen vaikuttajafoorumi ei pelkästään vaikuttanut. Lavalla istui joukko miehiä toistamassa tuttuja madonlukuja talouden tilasta. Mietin, onko projekti vain sitä samaa vanhaa. Ensimmäisessä työpajassa keskustelu lensi sinne tänne Suomesta ja suomalaisuudesta talvisodan henkeen ja yrittäjämäiseen asenteeseen. Pohdin jo itsekseni, kuinka iso osa osallistujista äänestää Kokoomusta.

Olen saanut muuttaa mielipidettäni projektista. Osallistujat haluavat etsiä jotain uutta. Vaikka en ole samaa mieltä läheskään kaikesta keskusteluissa esillä olleista asioista, on keskustelu ollut kiintoisaa ja hedelmällistä. On hyvä olla mukana pohdinnoissa, joissa kaikki ei ole päivänpolitiikkaa ja jossa ihmisillä ei ole ennalta asettuja positioita. Kun keskusteluissa päästiin keskittymään tiettyihin teemoihin, ihmisten ajatukset ja ideat monipuolistuivat – osallistujiin tuli enemmän väriä.

Työskentelymme loppuvaiheissa olen ollut mukana niin sanotussa kontekstityöryhmässä, jossa on pohdittu laajemmin Suomen muutoksia niin talouden rakenteiden, ympäröivän maailman kuin ilmastonmuutoksenkin kannalta. Mielestäni olemme tässä ryhmässä melko hyvin pystyneet irrottautumaan nykyhetken painolasteista ja pohtimaan, mitä muutoksia taustalla on käynnissä ja mitä on mahdollisesti tulossa. Emme tee skenaarioita, emme tieteellistä tutkimusta mutta uskoisin, että emme silti aivan metsään mene pohdinnoissamme talouden paradigman muutoksista.

Poliitikko minussa nostaa kuitenkin päätään. Meitä istuu työpajoissa kolmisenkymmentä henkeä eri taustoista mutta silti melko homogeenisina: olemme valkoisia, korkeasti koulutettuja, kaupunkilaisia, hyväkuntoisia ja työelämäikäisiä. Meidän pohdinnoistamme tuskin syntyy mitään kaduntallaajaa kiinnostavaa. Syntyykö siitä jotain päättäjiä kiinnostavaa? Vaikuttajafoorumeissa istuu parisensataa tämän maan keskeistä toimijaa. Olen katsellut näiden päättäjien elämää melko läheltä. Seminaaria ja keskustelutilaisuutta on monenlaista ja lukuisaa. Jääkö työstämme heille mitään sellaista käteen, joka muuntuisi teoiksi? Päätyykö loppuraporttimme vain kirjarivin jatkoksi pölyttymään?

Parilla tapaamisella ja yhdellä kirjasella emme saa ajatuksiamme siirtymään muille. Varsinkin poliitikot ovat omaksuneet ajattelutapansa ehkä jo vuosikymmeniä sitten – hevillä emme niitä muuta. Ainoa tapa lienee se, että pystymme sanomaan jotain uutta mutta silti sellaista, joka sopii olemassa olevaan ajatteluun ja käsityksiin maailmasta. Siinä meille tehtävää.

Kirjoittaja on Vihreiden puoluehallituksen jäsen ja aktiivinen osallistuja Suomen elinvoiman lähteet -prosessissa.

Kolumni Vihreää lankaan, maaliskuu 2010

Suomalaisuus on taas ollut kovassa huudossa. Olympialaisissa koko kansa huusi tai itki. Kaikkien odottama, ihana lumitalvi saa suomalaiset laduille ja luistelemaan. Laman torjumiseksi kaivataan talvisodan ihmettä ja koko kansan ponnisteluja.

Entä jos ei tahdo? Jos urheilu ei voisi vähempää kiinnostaa ja olympilaiset olivat vain asia, jota oli mahdoton ohittaa Hesarin uutisfeedissä tai kavereiden facebook-statuksissa? Jos lumi on kaunista mutta sitä ihailee mieluiten lämpimistä sisätiloista? Jos on hiihtänyt viimeksi kymmenen vuotta sitten ja luistellut vuonna 2005? Jos vihaa sotaan pohjautuvia vertauksia eikä jaksa uskoa, että tämän maan taru on lopussa ilman hyvinvointipalvelujen leikkauksia?

En varmastikaan ole oikea suomalainen. Enhän myöskään syö lihaa, kummemmin perusta saunomisesta tai vietä kesiä mökkeillen. En ainakaan ole oikea suomalainen niiden mielestä, jotka uskovat siihen, että Suomi on varattu täällä nykyisellään asuville ja heidän pyhälle verenperinnölleen.

Olen suomalainen. Suomen kieli on olennainen osa identiteettiäni. Arvostan valtavasti suhteellisen kattavaa hyvinvointivaltiotamme ja opiskelijalle maksutonta koulutustamme. Jätän kassini junan penkille mennessäni ravintolavaunuun.

Monikulttuurisuuspuhe, joka lähtee siitä, että maahanmuuttajia tulee ottaa Suomeen, koska he rikastuttavat kulttuuriamme, on vähän väsynyttä. Se sulkee silmänsä siltä, että maahanmuuttajien elo Suomessa ei ole monestikaan kovin helppoa ja siltä, että omaleimaiseen kulttuuriin vetoamalla ei yksinkertaisesti tule sallia esimerkiksi ihmisoikeusloukkauksia.

Silti tuossa puheessa on totuuden jyvänen. Vaikka monessa mielessä nykysuomalaiset ovat hyvin homogeenisiä, ei ole yhtä Suomea ja suomalaista kulttuuria. Meillä saattaa olla samoja geneettisiä sairauksia ja kattava tapakristillisyyden perinne. Asuinpaikan, aatteen, koulutuksen, iän tai elämäntavan myötä eroamme toisistamme melkoisesti. Voin elää Suomessa, jossa kaikki haluavat asua kaupungissa, pitävät matkustamisesta, rakastavat kahviloita, ovat poliittisesti aktiivisia ja käyttävät joukkoliikennettä. Tämä tuskin on koko Suomen kuva. Se ei silti ole vähemmän Suomea kuin ne perinteiset metsät, järvet, sisut ja viinapullot.

Suomessa ei ole mitään suurta yhtenäiskulttuuria, jota varjella. Jos Suomeen mahdumme niin minä kuin metsästävä, tiukkoihin sukupuolirooleihin uskova porvari, miksi ihonväri olisi sen ongelmallisempi asia?

Kirjoittaja on turkulainen Vihreiden puoluehallituksen jäsen.

Kolumni Turun ylioppilaslehdessä 12/2007

Olen feministi. Voi olla, että minulla oli tiettyjä ennakko-odotuksia, kun aloin selvittää TYYn tasa-arvon tilaa ja sen alayhdistysten sukupuolijakaumia.

Tein keväällä laskennan TYYn 106 alayhdistyksen hallitusten sukupuolijakaumasta kolmen viime vuoden ajalta. Kuvittelin näkeväni selvästi, kuinka miehet ovat useammin johdossa. Onneksi odotukseni oli väärä. Naisia on yliopistolla enemmistö; naiset ovat enemmistössä myös hallitusten jäsenten ja puheenjohtajien joukossa.

Ei kaikki silti kunnossa ole. Oli kiintoisaa havaita, että kaikkina vuosina hallituksia, joissa on naisenemmistö ja miespuheenjohtaja, on selvästi enemmän kuin hallituksia, joissa on miesenemmistö ja naispuheenjohtaja. Tänä vuonna luvut ovat miespuheenjohtajien hyväksi 13-5, viime vuonna 16-5. Miksi?

TYYn edustajisto on valitettavasti täyttänyt odotukseni täysin. Olen tämän vuoden ajan pitänyt kirjaa edustajistossa käytetyistä puheenvuoroista. Jokaisessa edustajiston kokouksessa on ollut läsnä vähän enemmän miehiä kuin naisia. Puheenvuoroja miehet ovat dominoineet täysin. Joka ainoassa kokouksessa miehet ovat pitäneet selvän enemmistön puheenvuoroista. Löytyy keväältä sellainenkin kokous, jossa miesedaattori nousi puhumaan 92 kertaa – naisedaattori 26 kertaa. Miehet puhuivat 3,5 kertaa useammin.

Ylioppilaskuntamme täyttää tänä vuonna 85 vuotta. Näiden vuosien varrelle on mahtunut monenmoista toimijaa. Uuden pääsihteerin valinta kirvoitti minut selvittämään pääsihteerien sukupuolijakaumaa. TYYllä on ollut vuosien varrella 60 pääsihteeriä tai vastaavassa toimessa olevaa henkilöä. Näistä huimat 5 kappaletta on ollut naisia. Näistä viidestä 3 on ollut viransijaisia. Nainen on valittu TYYn pääsihteeriksi vuosina 1946 ja 1971.

Kauniita lukuja. Ja Suomi on kuitenkin maa, jonka pitäisi olla niin tasa-arvoinen. Jossa kuka tahansa voi päätyä mihin tehtävään tahansa eikä miesten ja naisten välillä nyt ainakaan mitään epätasa-arvoa ole.

Toki puhdas sattuma voi selittää osan yllä olevista luvuista. Kaikkea se ei kuitenkaan poista. Sattuma ei poista sitä tosiasiaa, että miesten on mitä ilmeisimmin helpompi nousta esiin, sanoa mielipiteensä ja hakeutua johtotehtäviin. En suostu uskomaan, että naisilla olisi vähemmän mielipiteitä tai sanottavaa kuin miehillä. Jokin tässä yhteiskunnassa antaa miehille rohkeuden vaatia osaansa ja kailottaa mielipiteensä. Jokin tässä yhteiskunnassa ei anna tuota samaa rohkeutta naisille.

Olen itse harvoin hiljaa. Kun olen jotain mieltä, sanon sen, on kyse sitten mielenosoituksesta tai puheesta liittokokouksessa. Helppoa se ei ole ollut. Mutta on se vaivan arvoista.

En halua, että miehet lopettavat puhumisen. Haluan vain, että naiset pitävät yhtä kovaa ääntä.

Sini Terävä
Kirjoittaja on TYYn tasa-arvovastaava

Kolumni Turun ylioppilaslehdessä 08/2007

Maa on saanut hallituksen ja hallitusohjelman. Jälleen on käyty läpi tuo neuvottelu, jossa kaikille ryhmille tulee antaa jotain ja jossa ohjelmaan tulee kirjata kauniin ympäripyöreitä lauseita, jotta ristiriitaiset tavoitteet saadaan mahtumaan samaan paperiin. On tuotettu muutamassa päivässä paperi, joka linjaa Suomen suunnan seuraavaksi neljäksi vuodeksi.

Tällä kertaa opiskelijat olivat liikkeellä kovin tavoittein. Jo vuoden ajan oli vaadittu opintorahaan korotusta. Harvassa olivat ne poliitikot, jotka eivät vaalien aikaan tienneet, mihin sanat ”Nouse jo!” viittaavat. Tavoite oli yhteinen. Kaikkien puolueiden ja kaikkien opintoasteiden opiskelijajärjestöt olivat kerrankin samassa rintamassa. Ja yhtenäisyys tuotti tulosta. Hallitusohjelmassa lukee yksiselitteisesti, että opintorahaa korotetaan 15 prosenttia, ja lisäksi vapaan tulon tulorajoja nostetaan 30 prosenttia. Kuulemma yksikään hallitusneuvotteluihin osallistunut puolue ei uskaltanut vastustaa näitä kirjauksia – kukaan ei halunnut olla opiskelijoiden tavoitteita vastaan.

Opiskelijaliike voitti.

Oli myös toinen tavoite. Oli kaunis haave koulutuksesta, joka säilyy maksuttomana ja kaikille avoimena. Oli ajatus Suomesta, jossa kaikkia opiskelijoita kohdellaan tasa-arvoisesti. Oli usko siihen, että juuri maksuttomuus on se valtti, jolla Suomi pärjää globaalissa maailmassa.

Kaikki haaveet eivät kanna hallitusohjelmaan asti. Hallitusohjelmaan kirjattiin kokeilu, jossa yliopistoilla on mahdollisuus hakea lupaa kerätä yksittäisissä maisteriohjelmissa lukukausimaksuja EU-/ETA -alueen ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta. Vaikka kyseessä on vasta kokeilu, jonka tulokset arvioidaan ennen maksujen varsinaista käyttöönottoa, ovi lukukausimaksuille on nyt ensimmäistä kertaa avattu Suomessa.

Opiskelijaliike hävisi.

Sini Terävä
TYYn sosiaalipoliittinen vastaava

Kolumni Riihimäen Sanomissa 2.2.2003

Joulukuun kymmenentenä vuonna 1948 Yhdistyneet Kansakunnat antoi yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksensa, jonka enemmistö maailman maista on ratifioinut. Nämä maat ovat sitoutuneet sopeuttamaan omat lakinsa ihmisoikeuksien mukaisiksi ja noudattamaan niitä. Valitettavasti näin ei ole käynyt, vaan ihmisoikeuksia rikotaan räikeästi ympäri maailman. Jotkut ihmiset kokevat tällaisen toiminnan kuitenkin vääräksi ja haluavat tehdä jotakin muuttaakseen tilannetta. Tämän vuoksi on syntynyt muun muassa Amnesty International, maailman suurin ihmisoikeusjärjestö, joka pyrkii puuttumaan ihmisoikeusrikoksiin kaikkialla maailmassa ja raportoimaan niistä.
Jatka lukemista ”Ihmisoikeudet odottavat yhä toteutumistaan”

Kolumni ViNOn jäsentiedotteessa 2/06

Näin kiteytti professori Kevät Nousiainen Vinon ja Vihreiden Naisten järjestämässä feminismiseminaarissa. Nousiainen alusti feminismistä lähinnä oikeusjärjestyksen kautta; on turha tulla enää sanomaan ainakaan minulle, ettei EU ole tuonut Suomelle mitään hyvää – niin monia tasa-arvoa ja syrjimättömyyttä edistäviä muutoksia EU on Suomessakin saanut aikaan! Näitä ovat mm. samapalkkaisuuden periaate ja se, että syrjintä raskauden perusteella on sukupuolisyrjintää. Nousiainen kuitenkin myös maalaili uhkakuvia seinälle: miten yhdistää tasa-arvo ja syrjimättömyys nousevaan uusliberalismiin? Liekö edessä tasa-arvopolitiikan kuihtuminen?

Jatka lukemista ””Feminismi on jokaisen lainmukainen velvollisuus””