Walpo 2/04
Kuulostaako tutulta? Onko tässä kenties kiteytettynä perusopiskelijan elämänasenne tai nautiskelijan ikiaikainen motto? Eipä suorastaan. Tähän lauseeseen nimittäin lukion filosofian opettajani tiivisti epikurolaisuuden ydinteeman. Epikurolaisuuden, joka oli yksi antiikin Kreikan suurista filosofisista suuntauksista ja saanut nimensä perustajansa Epikuroksen mukaan. Epikuros etsi mielenrauhaa samoin kuin monet muutkin antiikin suurista ajattelijoista. Hän löysi tuon rauhan nautinnoista. Noista elämän pienistä iloista, jotka otamme usein jopa itsestäänselvyyksinä: hyvä ruoka, ystävät, nauru ja miksipä ei kaunis ilmakin. Epikurosta onkin usein kutsuttu nautintofilosofiksi, sillä ankariin spartalaisiin ja tyyniin stoalaisiin verrattuna tällainen elämänasenne kuulostaa kovin houkuttelevalta. Iloitaan ja unohdetaan huolet!
Eivätkö nämä Epikuroksen ajatukset sovikin melko oivallisesti nykyiseen elämänmenoon? Joka tuutista kaadetaan erilaisia elämyksiä; kokemuksia on haalittava joka sormelle; syöminen on kehitetty kulinarismiksi ja nautintoja etsitään vieraistakin vuoteista. Nautinto on elänyt jo pitkään kestänyttä renessanssia sitten Epikuroksen aikojen. Kun 1960-luku poisti viimeisetkin tabut ja avasi ovet turismille, vapaille suhteille ja huumausaineille, nautintojen metsästystä ei enää edes koeta moraalittomaksi, kuten vaikkapa vielä viktoriaanisena kautena. Nyt jokainen saa haalia omat nautintonsa ja toteuttaa oikkunsa täysin haluamallaan tavalla, kunhan ei vain ratkaisevasti häiritse muita. Jokaisen elämä on hänen omansa ja muiden ei pidä siihen puuttua -asenne elää vahvasti nykypäivän yhteiskunnassa. Nautinnot, nautinnot, nautinnot!
Kyllä luulisi Epikuroksen olevan riemuissaan, jos pääsisi kurkistamaan nykypäivän maailmaan, varsinkin länsimaissa. Emmekö me täyttä päätä toteuta juuri hänen ajatuksiaan? Eikö Epikuros pitäisi nostaa jalustalle palvottavaksi: ”mies, joka keksi nautinnot”? Hänestä luulisi löytyvän todellinen evankelista nautinnon ilosanomalle. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole. Epikuroksen nautinnot ja niistä saavutettu mielenrauha kun olivat melko erilaisia kuin se kaikki, jolla me nykymaailman ihmiset pyrimme itseämme tyydyttämään. Pohjimmiltaan kysymys on toki samanlaisista nautinnoista, mutta Epikuros painotti kohtuullisuutta. Nykyinen nautinnoilla mässäily saisi herran varmasti kauhistumaan. Mielenrauha taitaa olla kaukana tilanteesta, jossa kaikkea on kokeiltava ja vielä kerta kiellon päälle! Elämän pienet ilot eivät välttämättä löydy sillä jumalattomalla rahamäärällä, joka niiden saavuttamiseen syydetään. Jos aina on etsittävä uusia kokemuksia ja nautinnonlähteitä, on mahdotonta pysähtyä nauttimaan mistään saavutetusta. Tällöinhän ei lopulta voi koskaan olla tyytyväinen, kun aina pitää etsiä parempaa. ”Olisiko tuo työ kuitenkin parempi? Jospa tuosta suhteesta saisinkin enemmän irti? Löytäisinköhän onnen, jos vaihtaisin riippuliidon vuorikiipeilyyn tai vaikkapa golfiin?” Mielenrauha – eihän sellaiselle ole aikaa!
Alkaa pikemminkin tuntua, että Epikuroksen ajattelu onkin kovin kaukana nykyisestä nautinnonhakuisuudesta. Olemmeko unohtaneet ne nautinnot, jotka voimme saavuttaa ilmaiseksi ja huomaamatta. Jos pysähtyy miettimään, luultavasti itse kukin huomaa, että ne elämän parhaat hetket löytyvät esimerkiksi perheen koti-illoista tai kauniista maisemasta tai vaikkapa taide-elämyksistä. Kaikkea ei saa rahalla, ei ainakaan sitä kestävää tavoittelun kohdetta, sitä nautintoa, jonka tyytyväisyys ja mielenrauha tuovat tullessaan. Ehkäpä meidän olisikin siirryttävä amerikkalaisesta unelmasta kohti epikurolaista unelmaa.
Sini Terävä