Walpo 1/04
1900-luku todisti raakoja sotia, kuumentuneita tunteita, hyytävää ilmapiiriä, ajatuksia omasta ylivoimaisuudesta ja toisten alistamisesta sekä ideologioilla mässäilyä. Milloin vihollinen löytyi idästä, milloin Keski-Euroopasta, milloin taas Atlantin takaa, mutta jokin paha valtakunta maailmassa aina oli. Niin paha, että oli syytä epäillä sen inhimillisyyttä. Eikö vihollinen ole niin raaka ja petollinen, että oikeastaan sen asukkaita ei kannata edes kutsua ihmisiksi? Emmekö me, hyvät ihmiset, eroakin täysin moisista raakalaisista? Nämä ajatukset lienevät seikkailleen melko samanlaisina niin Hitlerin, Stalinin kuin useiden Yhdysvaltain presidenttienkin mielissä. Haluttiin tehdä ero Oikeiden Ihmisten ja muiden välillä. Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.
Näissä eri valtakunnissa ja ideologioissa, joita ne edustivat – tai USA:n tapauksessa edustavat -, on toki paljon eroja ja poikkeavuuksia toisiinsa nähden, mutta ainakin yhdessä asiassa ne ja niin monet muutkin maailman maat, jos eivät jopa kaikki, ovat yhteneväisiä. Tuo asia on mieskäsitys. Niin Hitlerin Saksa kuin Neuvostoliittokin julistivat luoneensa uuden ihmisen, lähinnä kuitenkin uuden miehen. Loppujen lopuksi nuo ihmiset tuntuvat kovin tutuilta ja samankaltaisilta.
Natsien ihmiskäsitys perustui suurilta osin Friedrich Nietzschen ajatteluun. Sen pohjana on ajatus yli-ihmiseksi kehittymisestä. Tämä yli-ihminen nousee muiden, orjien joukosta, ja on valmis hallitsemaan maailmaa. Ihmisen suurin halu on halu valtaan, mikä aiheuttaa valmiuden alistaa muut, alemmat ihmiset. Nietzschen yli-ihminen on kova kuin kivi, lujatahtoinen ja voittamaton. Ja luonnollisestikin hän on mies. Kukapa voisi ajatella naisen yltävän moiseen, kun tuntee Nietzschen kuuluisat lausahdukset naisesta ja ruoskasta? Hitlerin Saksassakin naisen tärkein rooli oli synnyttää, kasvattaa lapset ja täyttää täydelleen vanha, jopa pyhänä pidetty äitimyytti.
Neuvostoliiton uusi ihminen oli myös kova. Kova työntekijä, uskollinen puolueelleen ja valmis taistelemaan sen puolesta. Uusi neuvostoihminen oli valmis valloittamaan maailman ja saattamaan sen siihen uskottuun onnelaan, jonka piti vielä jonain päivänä koittaa. Haaveissa ja juhlapuheissa neuvostojen maailma oli toki tasa-arvoinen, mutta todellisuudessa mies hallitsi. Mies nostettiin esikuvaksi ja palvonnan kohteeksi. Stahanov, tuo uuden neuvostoihmisen perikuva, oli vahva, ahkera ja ylittämätön työläinen. Ja mies, totta kai.
Kuinka sitten ”vapaan maailman ja läntisen liberaalin demokratian kehdossa”, Yhdysvalloissa? Siellähän mies vasta kova onkin. Vanhan etelän mies oli aina valmis puolustamaan naistaan, jonka rooli oli toimia lähinnä koristeena ja lasten synnyttäjänä. Uudisraivauksen aikana pallo oli miehellä ja villin lännen maailmassa miehen piti olla aina valmis tappamaan maansa ja naisensa puolesta. Suurkaupunkien slummeissa ei tietenkään pärjää, jos ei ole kova. Kyynärpäätaktiikka on kunniassa myös poliittisessa elämässä.
Kovuus tuntuu määrittelevän 1900-luvun suursotien osapuolten ajattelua. Eihän mies ole mikään mies, jos hän ei ole valmis tappamaan. Kun kaksi tällaista ajattelutapaa törmää, mitä muuta voi odottaa kuin sotaa? Sotaa, jossa kaikki nämä uudet upeat ihmiset haavoittuivat ja kaatuivat rinnakkain aivan samoin kuin edeltäjänsä ja seuraajansakin. Kuolematonta ihmistä ei ole vielä löytynyt, mutta kova täytyy olla.
Tuo samainen kovuus elää yhä, vaikka natsi-Saksa ja Neuvostoliitto ovat jo aikoja maanneet haudassa ja Yhdysvalloissakin ovet ovat auenneet naisille. Suomalaismies ei puhu eikä itke. Venäläismies juo pullon vodkaa päivässä ja alistaa vaimoaan. Latinalaisen Amerikan mies on yhä machokulttuurin vallassa, kukkoilee ja uskoo voivansa kohdella naista hyvinkin alistavasti ja sovinistisesti. Yhdysvaltain presidentti on valmis sotimaan ”puolustaakseen maataan pahuudelta”. Suomalaisbändi Yö kiteyttää tämän laulussaan Laulu rakkaudelle sanoihin ”Ei ole mies eikä mikään joka ei lyö, joka tappelua ei aikaiseksi saa”. Sillä kova täytyy olla, eihän tämä maailma muuten pyörisi. Yhä vielä kuulee lausuntoja ”eihän sivarit ole edes miehiä” tai ”pojat on poikia, niitten kuuluu tapella ja hakata toisiaan”. Näinkö tosiaan?
Onko kovuus todellakin jokin arvo sinänsä? Mitä hyötyä siitä loppujen lopuksi on kenellekään ollut? On toki hyvä olla kova, jotta voi puolustaa muita, lähinnä vaimoaan, hyökkäyksiltä ja ahdistelulta, mutta olisiko noita hyökkäyksiä tullut, jos muut miehet eivät olisi yhtä lailla olleet kovia? Kovuutta tarvitaan väistämättä maailman valloittamiseen, mutta miksi maailma pitää valloittaa ja miten se edes käytännössä on mahdollista? Kun on kova, voi säilyttää julkisivunsa ja esittää, ettei mitään ongelmia ole. Toki näin, mutta eikö olisi parempi käsitellä noita ongelmia muutenkin kuin vain tuoppiin tuijottamalla?
Suunta on onneksi oikea. Yhä useampi mies pystyy edes jossain suhteessa murtamaan kovuuden muurin – eikä kaikilla sitä muuria ole koskaan ollutkaan. Pohjoismaat ovat jopa tulleet jossain määrin kuuluisiksi pehmoisän käsitteen myötä, kun miehetkin ovat valmiita ja innokkaitakin hoitamaan lapsia ja jäämään isyyslomalle. Myös työelämässä painotetaan ns. pehmeitä arvoja, ja eiköhän puolustusvoimissakin puhuta vuorovaikutustaidoista.
Ehkä kovuuden tavoittelun voisi kokonaan unohtaa. Kun heikkoutta ja sen tunnustamista opitaan arvostamaan laajemmassakin mittakaavassa ja ajatukset yli-ihmisyydestä ja teräksenomaisesta kovuudesta unohdetaan, maailma lienee parempi paikka. Sitä ainakin minä olisin valmis kutsumaan edistykseksi.
Sini Terävä