puheenvuoro Sitran Suomen elinvoimat lähteet -kehitysohjelman vaikuttajafoorumissa 8.12.2009
Hyvät kuulijat.
Olen nuori, nainen ja vihreä. Nämä asettavat tietyn ajatuskehikon sille, miten katson Suomea, sen aatteellista ilmapiiriä ja sitä, miksi olemme siinä, missä olemme. Koska olen myös historioitsija, en usko, että on olemassa objektiivista totuutta tai objektiivisesti oikeita ratkaisuja. Totuus on aina kiinni katsojasta.
Koen, että tähän nimenomaiseen asiaan liittyykin yksi suurimpia haasteitamme. Jo vuosikausia Suomessa on tehty politiikkaa, jota on väitetty välttämättömäksi ja ainoaksi oikeaksi. ”Meidän on pakko tehdä asia X”. ”Suomen kilpailukyky vaatii asiaa Y.” Maassamme on viimeistään edellisestä lamasta asti toteutettu vankkaa vaihtoehdottomuuden politiikkaa. On toimittu, kuin olisi olemassa yksi oikea totuus, joka on harvojen tiedossa. Harvojen, jotka ovat voittopuolisesti harmaaseen pukeutuvia keski-ikäisiä miehiä.
Samaan aikaan nämä keski-ikäiset moittivat nuoria passiivisiksi ja ihmettelevät, miksi osallistuminen ei kiinnosta. Pikemminkin on kysyttävä, miksi kiinnostaisi. Saa olla melkoinen palo vaikuttaa ja suoraan sanottuna melkoisen suuruudenhullu usko kykyyn muuttaa maailmaa, jos tässä vaihtoehdottomuuden ilmapiirissä yrittää mitään tavanomaisesta poikkeavaa. Yhden vaihtoehdon poliitikasta puhuminen on ollut osana passivoimassa kansaa. Eikä kyse ole vain nuorista vaan kaikenikäisistä ja kaikenlaisista ihmisistä.
Erityisen turhauttavalta vaihtoehdottomuuden politiikka tuntuu silloin, kun itsellä on tunne, että se ainoa vaihtoehto, jota toteutetaan, on väärä. Jos talouskasvu asetetaan ilmastokriisin ratkaisemisen edelle, jos työtunnit ovat tärkeämpiä kuin ihmisten jaksaminen ja jos hyvinvointipalvelut halutaan ajaa alas pienten veronalennusten vuoksi, on suunta ainakin minun mielestäni pielessä. Uskallan väittää, että en ole ainoa näin ajatteleva. Minun totuuteni on hyvin erilainen kuin vallanpitäjien totuus mutta otetaanko sitä millään tavalla huomioon?
Jos haluamme saada tämän maan ”liekin loimuamaan”, on meidän annettava tilaa erilaisille totuuksille, erilaisille valinnoille ja erilaisille mielipiteille. Tämä maa ei kaadu mihinkään, jos sen sisällä on perustellusti erilaisia mielipiteitä – tai vaikka olisi perustelemattomiakin mielipiteitä – joista käydä debattia ja joiden välillä tehdä valintoja. Liekin loimuaminen vaatii unelmia, toivoa ja uskoa siihen, että maailma muuttuu, että omat tavoitteet voivat toteutua. Meidän on annettava ihmisille todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa ja tunne siitä, että omalla toiminnalla on todella väliä. Jos jatkamme yhden totuuden tiellä ja varsinkin jos se totuus jatkaa erkanemistaan ihmisten arjesta ja mielipiteistä, ei maamme tulevaisuus näytä järin ruusuiselta.
Tämän vaihtoehdottomuuden tuoman turhautumisen lisäksi haluan nostaa esille vielä toisen asian, joka antaa melko synkän kuvan yhteiskuntamme tilasta. Korkeakouluopiskelijoista neljännes kärsii mielenterveysongelmista. On uupumusta, masennusta, ahdistusta, paniikkioireita, syömishäiriöitä. Jos parikymppisenä on polttanut itsensä loppuun, tuskin jaksaa tulenkantajana leimuta tämän yhteiskunnan hyväksi.
Nämä, me, olemme niitä nuoria, joiden varaan juhlapuheissa monesti lasketaan Suomen tulevaisuus. Silti yhteiskuntamme asettaa meille vaatimuksia, jotka ovat lähes mahdottomia toteuttaa. On valittava nuorena oikea ammatti, valmistuttava nopeasti, käytävä töissä opintojen ohessa, pysyttävä hyvässä kunnossa, oltava hoikka ja terve ja kaunis, saatava lapsia nuorena ja tehtävä uraa. Lisäksi takaraivossa painaa huoli maapallomme tulevaisuudesta, omasta toimeentulosta ja työllistymisestä.
Usein kehutaan, kuinka paljon meille nuorille on annettu. Ilmainen koulutus ja hammashoito, lapsilisät ja opiskelija-alennukset. Totta, olemme saaneet paljon. Ei silti ole järkeä maksattaa tuota velkaa meidän hyvinvoinnillamme. Taloudellisesti menestyvästä valtiosta ei ole paljon iloa, jos ihmiset ovat onnettomia, väsyneitä ja ahdistuneita. Liekkimme ei loimua ennen kuin yhteiskuntamme on vähän inhimillisempi.